Vielä pari, kolme vuosikymmentä sitten oli tavallista kuulla puhuttavan suomalaisten syvästä luontosuhteesta. Nykyisen sitä ei juuri enää kuule. Syynä pidän sitä, että syvää suhdetta ei yksinkertaisesti enää ole vaan monet ovat etääntyneet luonnosta.

 

Terveytemme ja hyvinvointimme kannalta vietämme liikaa aikaa sisätiloissa ja teknologian parissa. Usein se johtuu työn vaatimuksista – toimistotyötä tehdään paljon – mutta myös vapaa-aika kuluu suurimmaksi osaksi sisätiloissa sosiaalista mediaa seuraten ja TV:tä katsoen. Jopa kesämökeillä olemme aiempia vuosikymmeniä enemmän sisätiloissa ja tuijotamme ruutuja. Urbanisoitumisen vuoksi luonto myös karkaa kauemmaksi asuinpaikastamme, kun kaupunkien lähimetsiä rakennetaan.

Lehtiartikkeleissa ja blogikirjoituksissa on kerrottu luonnon hyvistä terveysvaikutuksista. Tiedämme omasta kokemuksestammekin, että luonnossa oleskelun ja liikkumisen jälkeen olomme on hyvä ja virkistynyt. Olisi hyväksi kävellä enemmän metsässä, istua kallioilla tai kuljeskella merenrannoilla. Silti emme saa aina aikaiseksi sitä, että liikkuisimme luonnossa tarpeeksi.

Uusi Terveysmetsä-kirja on kuin luotu tällaiseen tarpeeseen. Maantieteilijä Marko Leppäsen ja biologi Adela Pajusen oivallinen kirja motivoi lähtemään luontoon. Kirjassa kerrotaan monipuolisesti luonnon hyvää tekevistä terveysvaikutuksista. Poimintoina kirjassa kerrotuista suotuisista terveysvaikutuksista voi mainita seuraavat:

• Tunti luonnossa parantaa muistia ja huomiokykyä.
• Runsaampi määrä kadunvarsipuita kaupunkialueella ennakoi vähäisempää masennuslääkkeiden käyttöä.
• Meta-analyysin mukaan mielenterveysongelmat ovat 38 prosenttia yleisempiä urbaanialueilla kuin maaseudulla.
• Puutarhanhoito ylläpitää ikääntyvien toimintakykyä. Australialaistutkimuksessa säännöllisen puutarhatyön havaittiin ennustavan 36 prosenttia pienempää riskiä sairastua dementiaan.
• Yhdysvalloissa puutarhatyöstä on saatu rohkaisevia kokemuksia myös huonomaineisten asuinalueiden asukkaiden itsetunnon ja rakentavan yhteisöllisyyden tukemisessa.
• Tutkimus puoltaa kenkien riisumisen hyötyjä. Vartti paljasjalkailua parantaa työmuistia, jota aivot käyttävät mieleen palauttamiseen ja tiedon käsittelyyn.
• Kävely metsämaastossa ja poluilla voi olla hyväksi alaselkäkivuille, sillä katupintoihin verrattuna maasto tarjoaa selkärangalle vaihtelevia liikkeitä, ja kimmoisa alusta vaimentaa tärähdyksiä.
• Maaperästä saatujen bakteerien on havaittu vähentävän todennäköisyyttä elimistön lievään tulehdustilaan, jolla on yhteys muun muassa masennukseen, ahdistukseen ja kognitiivisten toimintojen heikkenemiseen. Tutkijat suosittelevatkin mahdollisimman suoraa kontaktia luontoon riittävän mikrobialtistuksen saamiseksi.
• Kuntoutuksen, jossa tukeuduttiin myös luontoon, on havaittu ruotsalaistutkimuksessa parantavan voimakkaammin kuin tavanomaisen kuntoutuksen.
• Laajaan aineistoon perustuvassa suomalaistutkimuksessa havaittiin, että kolmen vuoden seuranta-aikana vanhusten riski kuolla oli huomattavasti pienempi, jos he viettivät paljon aikaa viheralueilla.

Luonnolla on siis paljon hyvää tekeviä terveysvaikutuksia. Olisikin ensiarvoisen tärkeää, että kaikki pääsisivät luontoon helposti. Helpon pääsyn tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Helsingissä tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että kun viheralueiden etäisyys kotoa kasvoi puolesta kilometristä kilometriin, käynnit siellä harvenivat lähes puoleen. Kun kaupungit kasvavat, kaavoituksessa tulisi huolehtia siitä, että lähiluontoa ja erityisesti lähimetsiä säilyy jokaisen ulottuvilla.

Suomalaisten enemmistö ei myöskään ole muuttamassa takaisin maalle, joten olisi tärkeää tuoda maaseudun elementtejä kaupunkeihin. ”Tutkimustiedon valossa korjausliike olisi syytä aloittaa viivyttelemättä”, kirjassa vaaditaan.

 

Tutkimustiedon referoimisen ohella luontoon lähtemistä inspiroi kirjassa se, että kirjoittajat kuvaavat omia luontokokemuksiaan taidokkaasti ja elävästi:

”Kalliolta näki kauas, myös vesistöihin. Oma lukunsa olivat majesteetilliset auringonnousut, joiden vuoksi kannatti valvoa. Nuotio sopi huipun painaumaan, vaikka se ei aivan luvallinen ollutkaan. Tunnit kuluivat seuraten kesäyössä kehrääjää, joka surrasi rinteiden mäntykankailla vaihtaen aina välillä paikkaa. Aurinkoisina päivinä lämpimät tuulet nostivat ritariperhosia huipulle, kyyt nauttivat kiven lämmöstä, ja taivaan korkeuksissa liiteli haukkoja.”

Kirjassa ilahduttaa se, että se on kirjoitettu mukaansa tempaavan sujuvasti ja hyvällä suomen kielellä. Paikoin kieli on jopa runollista:

”Honkien rungot loimottavat ilta-auringon punaa.”

”…toisinaan taas merisavu kietoo kaiken hopeiseen harsoonsa ja antaa kuulle loisteliaan kehrän.”

”…kiirehtimätön ehtii katsella ympärilleen ja nuuskia salomaan aromeita. Konttaisen rinteiden metsälaikut ovat aarnimaisia vanhoine puine ja keloineen.”

Erityismaininnan kirjassa ansaitsee se, että siinä kuvataan onnistuneesti sellaisia herkkiä ja yleviä luontokokemuksia, jotka hienovireisyydessään tahtovat paeta verbaalista ilmaisua.

Kirjaa lukiessa huomaa, että sen ilmaisujen ja kieliasun huolitteluun on käytetty aikaa. Ajoittain mielessäni kävi, että kirjaa voisi verrata kuin huolellisesti viimeisteltyyn käsityötuotteeseen, kuin johonkin soittimeen.

Kunkin luvun loppupuolella on kerrottu luontoharjoitteesta, jolla voi syventää luontokokemusta. Eräässä harjoitteessa esimerkiksi ehdotetaan taivasalla nukkumista:

”Taivasalla nukkuminen kysyy luottamusta. Olemme hippusia suuren keskellä. Näin esivanhempamme ovat tehneet lukemattomia kertoja. Olemme palanneet kotiin.”

Kirjoittajien kanssa on yleensä helppo olla samaa mieltä. Yksi kohta tekee kuitenkin poikkeuksen. Se on kohta, jossa kirjoittajat polemisoivat sitä vastaan, että lajituntemus ei voisi heikentää luontosuhdetta. Siitä olen kirjoittajien kanssa eri mieltä. Voi nimittäin käydä niin, että osatessamme nimetä kasvin emme näe sen senhetkistä ainutkertaisuutta vaan ajattelemme jo tuntevamme sen, kun olemme kyenneet nimeämään sen. Näemme kasvin aiemman tietomme silmälasien läpi, emme sen tuoretta ja elävää ainutlaatuisuutta nykyhetkessä. En vastusta luontotiedon hankkimista, mutta jotta näin ei kävisi, olisi tärkeää kyetä siirtämään tiedon taso aika ajoin syrjään ja katsella luontoa mahdollisimman välittömästi.

Lajikeskeisen luonnontuntemuksen vaara on sekin, että alamme painottaa liikaa yksittäisiä lajeja kokonaisvaltaisen, esteettisen maisemakokemuksen sijaan. Liian lajikeskeisen luonnonsuojelun nurinkurisia seurauksia näemme jatkuvasti esimerkiksi kaupunkien kaavoituksessa: muutama liito-oravan papana riittäisi luontoalueen suojeluun mutta jos sellaisia ei ole löydy, maisemallisesti hyvin kaunis ja virkistysarvoiltaan merkittäväkin luontokohde voidaan tuhota rakentamisen tieltä.

Kirjassa kerrotaan niin melun kuin valosaasteen haitoista luontokokemusta häiritsevinä. Näiden ohella olisi voitu kertoa, että myös langattoman teknologian mikroaaltosäteily voi vähentää luontokokemuksen elvyttävyyttä, ja siitä on haittaa myös luonnolle. Vaikka matkapuhelintukiasemien ja WiFi-reitittimien sähkösaastetta on yleensä luonnossa selvästi vähemmän kuin rakennetussa ympäristössä, varsinkin puistoissa ja pienissä kaupunkimetsissä langattoman teknologian säteilyä voi olla paljon.

Olisi ollut hyvä, että lähdeviitteet olisi merkitty selkeästi kirjan tekstiin esimerkiksi yläindeksein. Siten lukijan olisi ollut helppoa tarkistaa, mihin tutkimukseen kirjan kulloisetkin terveysväitteet perustuvat. Voi olettaa, että lähdeviitteitä ei ole merkitty, koska kustantaja Gummerus ei ole niitä sinne halunnut. (Minulla on tästä taannoista omaa kokemusta. Toimittaessani Ravintoa sydämelle -kirjani käsikirjoitusta painokuntoon kustantajani vaati yläindeksein merkittyjen lähteiden poistamista tekstistä, jotta kirja ei olisi vaikuttanut liian ”tieteelliseltä”. Kirjan ilmestyttyä eniten kritiikkiä aiheutti kuitenkin juuri yläindeksien puuttuminen eli puute, jonka kustantaja oli aiheuttanut. Ei riittänyt, että kirjan lopussa oli laaja lähdeluettelo.)

 

Kaiken kaikkiaan kirja on erinomainen ja melkoisen kattava kooste luonnon ja erityisesti metsäluonnon hyvää tekevistä terveysvaikutuksista. Helppotajuisesti selostetut tutkimustiedot luonnon terveysvaikutuksista yhdistyvät kirjassa saumattomasti omakohtaisten luontokokemusten kuvailuun.

Viettäessämme Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta tekee mieli kertoa, mistä suomalaisuussaate sai alkunsa 1800-luvun alkupuolella. Se ei niinkään virinnyt siitä, että olisimme tunteneet ylpeyttä kansastamme tai pitäneet tärkeinä maamme rajoja. Alkuna oli se, että suomalaisen luonnon herkkä kauneus elähdytti sen ajan runoilijoita, intellektuelleja ja ylioppilaita.

Yksi parhaita keinoja viljellä suomalaista isänmaallisuutta onkin se, että pyrimme syventämään omaa rakkauttamme suomalaiseen luontoon. Marko Leppäsen ja Adela Pajusen Terveysmetsä-kirja voi osaltaan auttaa siinä.

Oheiset kuvat ovat kuvitusta eivätkä ne ole kirjasta.

Marko Leppänen, Adela Pajunen: Terveysmetsä. Gummerus 2017. Sidottu, 297 sivua. 24,95 €.